Mikä olisikaan hienompi tapa aloittaa työpäivä kuin istua hotellin hämärässä aamiaishuoneessa ja nauttia kupillinen kuumaa teetä hyvässä seurassa. Ulkona nipistelevä pikkupakkanen ja sisällä naulakossa roikkuvat toppatakit kertovat talven tulosta.

Edellisiltana Kuopioon saapuneet muutoksenhallinnan ja johtajuuden organisaatioanalyytikko Perttu Salovaara ja hänen kollegansa, muutoskuiskaaja Kati Toikka kertovat pöytäseurueelle yhteisöohjautuvuudesta ja sen soveltamisesta suomalaiseen vanhustyöhön. Hetkeä myöhemmin teemme vierailut Pohjois-Savon Muistiin, Attendo Saaristoon ja Siilinjärven kotihoitoon, joista osa on Polkuja yhteisöohjautuvuuteen vanhustyössä -hankkeen kokeiluyksiköitä. Vierailut avaavat kehittämistyön kannalta tärkeitä näköaloja vanhustyön monimuotoisuuteen ja henkilöstön tunnelmiin yksiköiden sisällä.

Mahdoton tehtävä – vai onko sittenkään?

Vierailun toisena päivänä teemme yhdessä hyvinvointialueen vanhustyön esihenkilöiden kanssa toiminnallisen simulaatioharjoituksen. Sen tarkoituksena on osoittaa, miten automatisoituneita tietyt toimintamallit ovat. Harjoituksesta tekee haastavan se, että siihen liittyy aikaraja ja maalarinteipillä rajattu pelialue, jonka sisällä toiminnan tulee tapahtua.

Ensimmäinen suoritus on huolella ohjeen mukaan valmisteltu ja tehty. Kun suoritusaikaa vähennetään kerta kerralta ja tehtävän onnistunut suorittaminen muuttuu vaikeaksi entisellä toimintatavalla, tiimi alkaa miettiä vaihtoehtoisia keinoja saada tehtävä valmiiksi.  

– Suurin osa tiimistä on tässä vaiheessa varma, etteivät he tule suoriutumaan tehtävästä. Tämä on varma tie burnoutiin. Ihminen lähtee suorittamaan tehtävää, johon hän ei itsekään usko. Kaksi tiimistä uskoo selviytyvänsä, ja näistäkin toinen on tiimin vetäjä, Salovaara toteaa.

Muutaman epäonnistumisen jälkeen ilmassa alkaa olla turhautumisen tuntua. Aletaan etsiä ohjeista aukkoja ja haastaa ohjaajaa. Seuraa hylätty tulos toisensa jälkeen. Osa tiimistä luovuttaa ja osa puskee entistä voimallisemmin eteenpäin. Lopulta ratkaisu löytyy. Sen esittää tiimiläinen, joka on koko muun ajan ollut hiljaisen sivustaseuraajan roolissa.

Muutos vaatii rohkeutta

Kun työntekijältä vähennetään aikaa suorittaa tehtäväänsä ja mahdollisesti siihen vielä luodaan lisäpainetta vertaamalla tekijän tulosta tehtävästä paremmin selvinneen tiimin tulokseen, ihminen palaa viime kädessä loppuun sen sijaan, että hän lähtisi hakemaan ratkaisua tehtävälle asetettujen raamien ulkopuolelta.

– Tämä on innovatiivisuuden ja luovuuden ryhmädynaaminen ilmiö. Tässä on kyse siitä, mistä ideat tulevat, ketä kuullaan ja mitä ideaa kuullaan. Ja ennen kaikkea tämä harjoitus on simulaatio mielen maalarinteipeistä. Se havainnollistaa meille sen, miten nopeasti totuttaudumme johonkin rutiininomaiseen toimintaan, toteutamme sitä sitkeästi aina uudestaan ja ajamme itsemme burnoutiin. Tämä siitäkin huolimatta, vaikka tiedämme, että tehtävä tulee epäonnistumaan.

Mielen maalarinteipeillä Salovaara tarkoittaa ihmisten itselleen asettamia raameja, rutiineja, joiden mukaan meidän tulee toimia, vaikkei tulosta syntyisikään. Keksimme vaihtoehtoisia tapoja toimia, mutta emme siitäkään huolimatta mene ajattelussamme riittävän pitkälle, jotta pääsisi syntymään kokonaan uusia toimintatapoja ja tottumuksia. Aina on jokin tai jotain, mikä rajoittaa luovuutta. Aina ovat olemassa ne mielen maalarinteipit, ne raamit toiminnalle, joita ei uskalleta ottaa pois.

---

Tietoa hankkeesta

Polkuja yhteisöohjautuvuuteen vanhustyössä -hanke (2023–2025) on Savonia-ammattikorkeakoulun ja Savon ammattiopiston yhdessä koordinoima hanke. Siinä on mukana 13 kokeilutiimiä pohjoissavolaisista vanhustyön organisaatioista ympäri maakunnan. Hankkeen päätavoitteena on auttaa kokeilutiimejä löytämään uudenlaisia toimintatapoja, jotka perustuvat entistä yhteisöohjautuvampaan toimintatapaan.

Kirjoittajat:

Maiju Korhonen, viestintäasiantuntija, Savonia-ammattikorkeakoulu, maiju.korhonen@savonia.fi
Heli Kekäläinen, vanhustyön asiantuntija, Savonia-ammattikorkeakoulu, heli.kekalainen@savonia.fi

Kuvat: Maiju Korhonen