Heippa! Minä olen Vilma 19, ja opiskelen tällä hetkellä kätilöksi täällä Savoniassa. Kohdallani opiskelemaan lähteminen ei mennyt niin kuin olin jo pitkään ajatellut. Päämääräni ja haaveeni on aina ollut lääkis, siitä olen unelmoinut ihan pienestä tytöntylleröstä asti. Viime keväänä valmistuin ylioppilaaksi ja kevään yhteishaussa vielä hainkin sinne lääkikseen. Pääsykoetta tehdessäni iski paniikki: ”ei voi olla totta, tää on mahdotonta läpästä…” No, tiesin ihan todella hyvin, etten ainakaan heti tulisi sinne pääsemään.
Keväällä pääsin töihin Leppävirran terveyskeskukseen, laitoshuoltajaksi vuodeosastolle. Siellä minun suunnitelmien muutokset saivat alkunsa. Tapasin nimittäin viimeistä opiskeluvuottaan aloittavan kätilöopiskelijan kesätöissä. Hän osasi kertoa opinnoistaan niin vakuuttavasti ja sai kätilön homman kuulostamaan ihan minun unelma-ammatilta. Siispä aloin miettiä, että pitäisikö minun ehkä sittenkin hakea kätilöopintoihin.
No, alkusyksyn minä vielä opiskelin avoimen yliopiston kautta ihmisen biologian kursseja sekä otin myös valmennuskurssin lääkikseen (jota en koskaan sitten edes aukaissut). Tuli syksyn hakujen aika ja silloin päätin, että minun on pakko hakea kätilöksi, se kuulostaa niin hyvältä. Aloin innostua asiasta sitä enemmän, mitä enemmän asiaan perehdyin. Unelmana olisi ollut päästä opiskelemaan lastenlääkäriksi, joten kätilön työ oli loistava vaihtoehto sen tilalle.
Innolla kohti unelma-ammattia
Sitten koittikin se päivä, jolloin sain sähköpostin hyväksymisestä kouluun. Olin nukkunut tosi huonosti ja aamulla noin puoli yhdeksän aikaan katsoin kelloa. Siinä unen pöpperössä näin vaan lukitusnäytöllä, että Opintopolusta oli tullut viesti ja alussa luki onnittelut. Hyppäsin sängystä pystyyn ja ”paniikissa” (innostuneessa sellaisessa) sanoin poikaystävälleni, että sinun on pakko nipistää minua. Olin niin innoissani hypännyt sängystä ylös, että meidän koira innostui myös ja alkoi juosta sänkyä ympäri. Sitten uskaltauduin avaamaan sen sähköpostin, ja kyllä olin päässyt kouluun. Heti oli pakko soittaa kotiin ja voin sanoa, etten ollut hymyillyt niin paljon yhden päivän aikana pitkään aikaan.
Sitten olikin vain odoteltava, että koulu alkaisi. Ja täällä sitä nyt ollaan kolmatta viikkoa opiskelemassa kätilöksi. Opinnot ovat vasta hyvinkin alussa, mutta olen enemmän innoissani kuin koskaan. Tämä tuntuu niin oikealta valinnalta jo nyt. En malta odottaa, että pääsen tekemään jotain jo konkreettisesti. Ainoa asia, joka minua harmittaa todella, on tämän koronan aiheuttama etäopetus. Ei oikein sovi minulle, mutta ei auta kuin sopeutua. Ehkä tämä tästä vielä paremmaksi muuttuu. Pitempiä puheita pitämättä, olen tosi iloinen, että pääsin opiskelemaan kyseistä alaa. Kannustan muitakin kokeilemaan kaikkea uutta, vaikka olisitkin jo ns. päättänyt, mitä tulet ”isona” tekemään!
