Vaikeuksien kautta voittoon
Elämä on kuin kompassi. Kun asetat tavoitteita oikein, se vie oikeaan suuntaan. Vuonna 2015 elämässäni muuttui suunta kohti sellaista, josta en voisi kuvitella luopuvani tänä päivänä mistään hinnasta. Se vei minut kohti suuntaa, josta on vaikea kääntyä toiseen. Suuntaan, jonka tiedän joka solullani olevan oikea. Palataanpa tarinassani kuitenkin pari vuotta taaksepäin.
Vuonna 2013 vammauduin kilpaurheilussa. Olkapäästäni venyivät hermot ja elimistö sai toistuvia kramppikohtauksia. Kamppailu terveyden ja urheilun välillä oli kaikkea muuta kuin helppoa. Päiväni kilpahiihtäjänä ja pikajuoksijana olivat ohitse eikä jalkapallon pelaamisestakaan tullut enää mitään, koska vietin suurimman osan peliajasta vaihtopenkillä. Jäljelle jäivät jalkapallon valmentaminen, jatkuva viikoittainen ravaaminen fysioterapiassa, lihasrelaksantit sekä kaipuu kilpaurheilun pariin hinnalla millä hyvänsä. Menetettyä ei kuitenkaan saanut millään takaisin; ei vaikka olisin maksanut siitä elämääkin suuremman hinnan.
Aloin fysioterapeutin ohjeiden mukaisesti käydä pari kolme kertaa viikossa salilla tekemässä liikkuvuusharjoitteita kipujen sallimissa rajoissa. Kaikki tuntui vieraalta; ei ollut pelikenttiä eikä metsää ympärillä. Ainoastaan monimutkaisen näköisiä laitteita ja käsipainoja rivissä. Se kaikki tuntui ennen kaikkea oudolta. Mitä minä oikein tein kuntosalilla? Mitä kuntosalilla edes tehtiin? Miksi ihmiset halusivat käydä istumassa laitteissa vatkaamassa käsiään ja jalkojaan?
Pari vuotta meni kuitenkin kuntosalin parissa nopeasti. Toistokerrat lisääntyivät, lihasrelaksantit jäivät lääkekaappiin ja kunto parani silmissä. Kaikki vaati ennen kaikkea kärsivällisyyttä, mikä on ”kaikki-heti-tänne” -ihmiselle äärimmäisen vaikeaa. Siihen kuitenkin oppi, hiljalleen. Silloin myös tajusin, että pienistä asioista nauttiminen vie äärimmäisen pitkälle ja opin arvostamaan asioita, joita olin aiemmin pitänyt itsestäänselvyytenä. Silloin jopa arki alkoi tuntua taas mielekkäältä, sellaiselta, jota halusin elää täysillä joka ikinen päivä.
Sisukas comeback kilpaurheilijaksi
Päivä päivältä aloin tajuta, että luontaista voimaa löytyi niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Painot alkoivat lisääntyä kyykkytangossa viikko viikolta eikä olkapäitäkään tarvinnut tehdä pelkällä kuminauhalla. Pian huomasin, että kykyjä olisikin vaikka mihin. Arki alkoi pyöriä koulun ja kuntosalin ympärillä. Samalla myös ystäväpiiri muuttui ja rinnalle tuli ihmisiä, jotka olivat määrätietoisia, rohkeita ja ennen kaikkea sisukkaita. Silloin muodostui ympärille kehä ihmisistä, joilla oli kanssani yhteinen harrastus ja intohimo: voimanosto.
Voimanosto on kolmesta eri nostomuodosta koostuva kilpailulaji, jossa lasketaan jokaisen nostomuodon maksimisuoritukset yhteen. Voimanoston kolme nostomuotoa ovat jalkakyykky, penkkipunnerrus ja maastaveto. Oleellisesti suurimman yhteistuloksen saanut voittaa kilpailun. Kilpailussa suhteutetaan kilpailijan painoluokka nostettuun kilomäärään nähden, jolloin kisaaminen on tasaväkistä esimerkiksi miesten ja naisten välillä, kun kisataan muun muassa rahapalkinnoista.
Aloin harrastaa voimanostoa kilpailumielessä pian sen jälkeen, kun maasta nousi ensimmäisen kerran ”sata markkaa”. Se oli maaginen luku ja rajapyykki minulle, jotta uskaltauduin lähteä kisaamaan. Olihan se hienoa, kun 50-kiloinen likka nosti tuplasti oman painonsa ylös maasta niin että kolisi. Syksyllä 2016 olivat ensimmäiset kisani, jolloin löin Suomen mestaruuskisoissa ennätykset omiin nimiini. Se toi uutta rohkeutta ja nälkää haastaa itseään kovemmin. Enää taivas oli rajana tuloksille, joihin pystyin itse vaikuttamaan. Mikään ei enää estellyt minua, ei edes olkapää, joka ei koskaan tulisi olemaan entisenlainen. Oli vain opittava hyväksymään kropan epäkohdat ja toimittava niiden mukaan. Aina löytyy ratkaisu ongelmiin, mikäli sitä etsii tarpeeksi avarakatseisesti.
Voimanosto toi tullessaan myös kustannuksia: matkakuluja, lisäravinteita, varusteita sekä kuntosalimaksuja. Ei kaikki aivan ilmaiseksi tullut – ei tulokset eikä lajin harrastaminen. Oli siis pakko löytää ratkaisu, mikäli mieli lajia harrastaa pidempään kuin yhden vuoden. Aloin käydä töissä koulun ohella. Kaikki työ, mitä oli tarjolla, oli vain plussaa: ravintolassa anniskelu sekä tarjoilu, kalatehtaalla muikkujen perkaaminen, lasten hoitaminen, huoltoaseman tiskillä seisominen sekä hoitoalan työt. Tein töitä iltaisin, viikonloppuisin ja koulun jälkeen. Töitä oli tarjolla koko ajan, mikäli niitä vain otti vastaan. Ajoin myös taksia vanhempieni yrityksessä, mutta tiesin lukion jälkeen tien vievän johonkin muuhun, sillä taksilla ajaminen ei ollut minua varten. Vaikka tykkäsinkin kurvailla autolla ja jutella ihmisten kanssa, se ei ollut kutsumusammattini. Taksilla ajamisesta puuttui se jokin ja mietin pitkään, mikä se oikein olisi.
Kohti kutsumusta Kuopiossa
Eräänä iltana kuntosalilla ammattihaave kuitenkin valkeni, kun ambulanssi kiisi hakemaan ystävääni salilta. Silloin tiesin, että minusta tulisi ensihoitaja. Lähin ensihoitajakoulutus löytyi Kuopiosta ja hain Savoniaan kevään 2018 yhteishaussa. Ensihoitajakoulutukseen pääseminen jäi kiinni kahdesta pisteestä, joten aloitin Savoniassa sairaanhoitajaopinnot. Opinnot vastaavat melkein toisiaan ja hyväksilukuja saa, mikäli mielii vaihtaa jossakin vaiheessa ensihoitoon. Elämä muuttui ja Savonlinna vaihtui Kuopioon. Savonlinnaan jäivät perhe, työt ja ennen kaikkea voimanosto. Oli tehtävä ratkaisuja, jotka eivät olleet helppoja. Ensimmäinen kuukausi vierähti siis tutkien kaikki Kuopion salit läpi. Olin tottunut käymään salilla, jossa haisi jo valmiiksi hiki ja testosteroni. Oikeanlaista salia ei siis löytynyt yleisiltä ”fitness -saleilta”, sillä minusta tuntui, etten niille oikein kuulunut. Tallustelin salille collegehupparissa ja verkkareissa, iskin päälleni voimanostovyön ja aloin kiskoa rautaa maasta. Yleisissä saleissa tämä herätti huomiota, hieman ehkä paheksuntaakin, kun rauta kolisi ja ammoniakin katku levisi pitkin käytävää. Onneksi löysin itselleni pian paikan, jossa treenata: väestönsuojat. Väestönsuojissa oli hyvä treenata arkisin, mutta viikonlopuiksi matkustin Savonlinnaan tutun porukan luokse. Olivathan voimanostajakaverini kuin toinen perhe ja kotisali on aina kaikista paras.
Vaikka tarinani tähän mennessä kuulostaakin siltä, etten ole tehnyt muuta kuin käynyt salilla, olen tehnyt paljon muutakin. Elämäni totta kai pyörii pitkälti voimanoston ympärillä, mutta on minulla ollut aikaa muuhunkin. Olen suorittanut sairaanhoitajaopintoja nopeutetusti, sillä pyrin johtopuolen tehtäviin mahdollisimman pian. Olen myös tehnyt töitä koulun ohella joka viikonloppu ja osittain viikollakin. Olen kerennyt kisata muun muassa Helsingissä ja Turussa ja hakenut mitaleita sekä meriittejä kotiin. Olen saanut nähdä kummipoikani kasvavan ja ottavan minusta mallia. Olen hoitanut myös isovanhempiani parhaani mukaan, koska he eivät enää kahdestaan kaikkeen kykene. Olen myöskin auttanut vanhempiani kotipuolessa sekä nähnyt kavereitani, jotka lähtivät lukion jälkeen toisille paikkakunnille. Olen elänyt elämää niin kuin kuka tahansa parikymppinen nainen.
Elämä urheilijana ei tee elämästä sen parempaa tai huonompaa, mitä se muillakaan on. Se tuo kyllä omat etunsa ja haasteensa, mutta pitkälti se on toimivan arjen pyörittämistä sekä aikatauluttamista. Aamulenkille lähtö tuntuu toisinaan työmaalta ja salillekin menemistä täytyy toisinaan miettiä pitkän kaavan kautta, töistä puhumattakaan. Olisihan se välillä viikonloppuisin kiva käydä jossain, mutta usein työt ja treenit ovat aamulla vastassa. Tällaisen elämän olen kuitenkin valinnut ja täytyy sanoa, että olen ennen kaikkea äärimmäisen onnellinen saadessani elää näin. Vaikka ruoka on usein rasioissa ja kalenterin mukaan menen viikosta toiseen, on silti vaikeaa enää valita toisin, sillä juuri näin on hyvä.
Kompassin suunta on lukittunut eteenpäin, sillä taaksepäin on turha palata.
