Omalla kohdallani Kivakossa mukana oleminen käynnistyi vähän toisella tavalla kun savonialaisilla kollegoillani. Olin ollut pitkään poissa työelämästä ja palatessani loikkasin eteenpäin kiitävään digijunaan.
Oman Saksa A1-A2- osahankkeen tiimi työpareineen oli jo muodostunut, pedagoginen käsikirjoitus laadittu ja ensimmäisen opintojakson työstäminen jo pitkällä. Ensimmäiset tiimin Zoom- tapaamiset menivät lähinnä kuunteluoppilaana ja kokonaisuutta hahmottaessa.
Tuntui vaikealta päästä käsiksi konkreettiseen tekemiseen eikä oma digiosaaminen juuri mieltä ylentänyt. Muistan erityisen hyvin yhden perjantai-iltapäivän, kun istuin kampuksella tyhjän näytön ääressä ja takaraivossa jyskytti, että nyt on vaan tartuttava toimeen ja puserrettava ensimmäinen Kivakoon tuleva H5P- tehtävä vaikka väkisin. Tehtävää punnertaessa tajusin myös ehkä yhden itselle tärkeimmistä asioista Kivakossa: Kyllä, minulla on nyt tähän aikaa, voin rauhassa perehtyä, tehdä ja kehitellä. Miten mahtavaa!
Niin usein omassa opettajan arjessa opintojakson kehittämisajatus käy mielessä ja seuraavassa hetkessä se on poissa, koska on jotakin kiireisempää hoidettavaa.
Vähitellen oma osaaminen ja uskallus kehittyivät ja pienimuotoinen kokeilunhalu alkoi tuottaa tulostakin: Sain kannettua korteni kekoon opintojaksoille aikataulussa ja alun ahdistus oli muisto vain.
Ennen kaikkea opin omassa osahankkeessa valtavasti upeilta kollegoilta ympäri Suomen. Opitusta iso osa on tietenkin erilaista digiosaamista ja asioiden tiedostamista, mutta ainakin yhtä tärkeänä pidän kollegiaalista yhteistyötä ja verkostoitumista. On todella antoisaa kehitellä erilaisia kokonaisuuksia yhdessä, pompotella vaihtoehtoja ja tarkastella tuotoksia kriittisestikin.
Yhteistyö ja verkostoituminen kantavat myös Kivakoa kauemmaksi – kollegoiden kanssa viestejä vaihdetaan niin ruotsin kielen hyväksilukujen kuin saksan todistusterminologiankin tiimoilta. Uskon, että tästäkin Kivakon mukaan tuomasta puolesta tulen iloitsemaan usein tulevien vuosien aikana.
Kirjoittaja:
Inka-Mari Suhonen