Valmistuin 2010-luvun puolivälissä Itä-Suomen yliopistosta historian laitokselta filosofian maisteriksi pääsuuntautumisena historian ja yhteiskuntaopin aineenopettajan opinnot. Muutamaan vuotta myöhemmin pätevöidyin myös luokanopettajaksi. Työskentelin aikani opetushommissa muutamassa eri kaupungissa, ja viimeisen opetusvuoteni tein luokanopettajan töitä. Pikkuhiljaa kuitenkin aloin huomata, että niin kovasti rakastamani työn luonne alkoi muuttua suuntaan, joka alkoi vaikuttaa negatiivisesti motivaatiooni toimia opettajana. Uuden suunnan hakeminen realisoitui vuoden pohdinnan ja erilaisten vaihtoehtojen punnitsemisen jälkeen, jolloin päädyin alaan, josta en varsinaisesti tiennyt ennalta mitään: röntgenhoitaja. Savonia-ammattikorkeakoulu tarjosi koulutusta, ja avoimen AMK:n kautta aloitin polkuopinnot syksyllä 2021.

Alanvaihto opettajasta röntgenhoitajaksi kuulostaa radikaalilta, ja on herättänyt paljon uteliaita kyselyitä. Yksinkertaisen vastauksen antaminen on edelleen vaikeaa, ja vaatii pitkällistä keskustelua asiasta. Ennakkosilmäyksellä voisi kuvitella näiden kahden alan olevan hyvinkin kaukana toisistaan, mutta pintaa syvemmältä tarkasteltaessa yhtäläisyyksiä alkaa löytyä yllättävän paljon.

Molemmissa ammateissa vaaditaan vuorovaikutustaitoja

Molemmat ammatit vaativat vahvoja vuorovaikutustaitoja. Röntgenhoitajan työn kulmakiviin kuuluu kyky kommunikoida selkeästi ja ymmärrettävästi potilaiden ja heidän omaistensa kanssa. Täysin sama taito on opettajuuden perusta: sanoittaa ja muovata vaikeastikin ymmärrettävät asiat muotoon, jossa ne voidaan omaksua ja oppia. Ammattieettinen vastuu on kummassakin ammatissa ensiarvoisen tärkeä. Röntgenhoitajan tehtävä on vastata potilaiden turvallisuudesta hoitokontaktin aikana, ja opettajan on vastuussa oppilaiden oppimisesta ja hyvinvoinnista. Molemmat ammatit vaativat peruskoulutuksen lisäksi myös jatkuvaa ammatillista kehittymistä ja lisäkouluttautumista uusien menetelmien ja tekniikoiden oppimiseksi. Työskentely hyvin erilaisten ihmisten kanssa yhdistää kumpiakin ammatteja. Röntgenhoitaja kohtaa päivittäin eri-ikäisiä ja taustaisia potilaita, kun taas opettaja työskentelee erilaisten oppilaiden ja oppijoiden parissa. Molemmissa ammateissa vaaditaan vahvaa kykyä mukautua erilaisiin yksilöllisiin tarpeisiin. Eroja luonnollisesti ammattien väliltä löytyy myös paljon, mutta lähtökohtaisesti oman kokemukseni perusteella mitkään opettajana oppimani taidot eivät ole menneet hukkaan työssäni röntgenhoitajana.

Opettajan vahvan pedagogisen osaamisen perustaa voidaan verrata röntgenhoitajan ammatilliseen osaamiseen, johon kuuluvat vahvasti teknisen osaamisen lisäksi ihmislähtöinen, empaattinen ja humaani ote työhön. Näitä arvoja olen itse kummassakin ammatissa pitänyt lähtökohtana, joiden noudattaminen on tuottanut sekä tyytyväisiä oppilaita että potilaita.

Myös opiskelijan näkökulmasta asiaa tarkasteltaessa sekä opettajan pedagogisissa opinnoissa ja röntgenhoitajan koulutuksessa on yhtäläisyyksiä. Selkeää päämäärää kohti johtava opetussuunnitelma, johon kuuluu teoreettisten opintojen lisäksi valtava määrä harjoitteluja. Röntgenhoitajan koulutuksessa modaliteettikohtainen osaaminen teorian ja käytännön välillä solmittiin yhteen työharjoitteluiden puitteissa, ja opettajaopiskelijana yliopiston tarjoama laaja substanssiosaaminen omiin opetettaviin aineisiin harjaantui lukuisten opetusharjoittelujaksojen myötä.

Kumpaankin ammattiin sisältyy myös herkkyys yhteiskunnallisille muutoksille. Opettajuus Suomessa on kokenut suuria muutoksia viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana: jatkuvasti muuttuvat opetussuunnitelmat ja lasten sekä nuorten yksilölliset tarpeet ovat tehneet opetustyöstä peruskoulutasolla hyvin erilaista, mitä se oli joskus aikoinaan. Muutospaineet ovat myös jatkuva osa terveydenhuoltoalan ammateissa. Hyvinvointialueisiin siirtyminen, valtavat säästöpaineet ja nopea teknologinen kehitys ovat vaikuttaneet myös röntgenhoitajan ammattiin.

Lopuksi voin todeta, etten ole katunut ammatinvaihtoani. Koen, että monipuolinen koulutus ja työtaustani on merkittävä voimavara uudella urallani. Kannustan kaikkia jatkuvaan oppimiseen, itsensä kehittämiseen ja ottamaan uusia haasteita vastaan avoimin mielin. Väitän, että paljon puhuttu elinikäinen oppiminen ei ole pelkkä tyhjä fraasi, vaan mahdollisuus itsensä jatkuvaan ammatilliseen sekä henkiseen kehitykseen.

Kirjoittajat:

Lauri Kälviäinen

Kaija Laitinen lehtori