Sain syyskuussa mahdollisuuden osallistua Oslossa ensimmäisen kerran järjestettyyn yhteispohjoismaiseen laulusymposiumiin, jonka pääorganisaattoreina toimivat Krafttak for song, Musikk i Skolen ja Sang i eldreomsorgen. Kolmipäiväisen symposiumin ohjelma oli runsas. Nostan seuraavassa esiin joitakin huomioita symposiumin annista.

Ensimmäisenä päivänä pidettiin neljä pienempää verkostotapaamista, joissa aiheina oli musiikin, erityisesti laulamisen osallisuus ja vaikutus eri konteksteissa. Osallistuin Nordic Network in Research on Music and Health -verkoston tapaamiseen yhdessä toisen Jyväskylän yliopiston väitöskirjatutkijan, Jaana Ruotsalaisen (musiikkiterapia) kanssa. Esittelin viimeisimpiä suomalaisia tutkimuksia laulamisen hyvinvointivaikutuksista sekä hankkeita, kuten Lasten ja nuorten Lied, CuWeRe, Äänitimpurit ja Minun ääneni, ja kerroin yleisesti Suomen osalta aiheesta Singing and Health.

Oli mielenkiintoista saada tietää, miten muissa Pohjoismaissa laulaminen on nostettu yhdeksi keskeiseksi hyvinvoinnin edistämisen työvälineeksi. Aiheesta tehdään myös paljon tutkimusta kaikissa Pohjoismaissa. Tanskassa suunnitellaan kuoronjohtajille koulutusta siitä, miten johtaa esimerkiksi vanhusten ja dementiaa sairastavien kuoroja (University for Singing and Health). Siellä on meneillään kaikille 0–3-luokkalaisille lapsille Everyone can sing -projekti, johon Tanskan hallitus on satsannut miljoona euroa.

Islannissa opettajankoulutuksessa laulaminen on nostettu keskeiseksi osaksi musiikinopetusta. Ruotsissa on meneillään suuri Hör min röst -kuoroprojekti sekä Rösträtt-hanke, jossa esikouluissa vahvistetaan yhdessä laulamisen roolia. Norjassa puolestaan on meneillään koko maan kattava Syngen- de Skole -projekti sekä SangBarSK-hanke, jossa keskitytään erityisesti laulamisen ja kielenkehityksen vuorovaikutukseen. Mia Makaroff esitteli MunKuoro/MinKör- ja Marina Lindholm BRAVO-lauluhanketta toisessa verkostotapaamisessa,

jossa käsiteltiin pohjoismaisia lauluprojekteja. Samaisessa tapaamisessa Simon Djupsjöbacka ja Patrik Karlsson esittelivät suomenruotsalaista toimintaa (DUNK-aktiviteter och Skol-musik).

Esityksiä ja paneelikeskusteluita

Symposiumin kiinnostavinta antia olivat neljän pääteeman alle ryhmitellyt esitykset: Laulu ja terveys, Laulu ja yhteiskunta, Laulu ja lapset sekä Laulu ja koulu. Oman esitykseni meneillään olevasta väitöstutkimuksestani, Ryhmälauluopetus nuorten hyvinvoinnin edistäjänä, pidin tässä viimeisessä ryhmässä. Sain positiivista palautetta siitä, että tutkimukseni on käytännönläheinen ja antaa työkaluja opettajille ja kuoronjohtajille.

Haluan nostaa esille Ruotsista yhden mielenkiintoisen tutkimushankkeen (2021–2025), jossa on mukana Petri Laukka Suomesta. Siinä tutkitaan, miten päivittäiset 15 minuutin pituiset laulutuokiot koulupäivän aikana vaikuttavat 2.- ja 3.-luokkalaisten lasten hyvinvointiin ja kehitykseen. Alustavat tulokset ovat rohkaisevia, joten kannattaa seurata.

Päivien aikana järjestettiin useita paneelikeskusteluita, joissa käsiteltiin muun muassa laulun ja laulamisen merkitystä kulttuurille, terveydelle, yhteisöllisyydelle ja oppimiselle sekä laulun asemaa ja laulurepertuaaria kouluissa. Näyttää siltä, että jaamme huolemme muiden Pohjoismaiden kanssa. Laulun asema kouluissa ja opettajankoulutuksessa on laskenut huimasti ja musiikista, erityisesti laulusta on tullut ns. täyteaine, jolla ei näytä olevan päättäjille merkitystä kovien aineiden rinnalla. Opettajilla ei myöskään tunnu oikein olevan enää työkaluja ja uskallusta käyttää omaa ääntään. Käytetty laulurepertuaari on hajanaista, pop-painotteista ja a cappella -laulua käytetään enää vähän. Yhteinen huoli nousi myös esimerkiksi laulujen sävellajeista ja sopivuudesta lapsille ja nuorille sekä siitä, millaiseen laulukulttuuriympäristöön lapsi syntyy ja integroituu.

Laulu hyvinvoinnin lähteenä

Symposiumin aikana kuulimme, kuinka Ukrainasta paenneet lapset ja perheet ovat integroituneet norjalaiseen yhteiskuntaan juuri laulun avulla, vaikka yhteistä sanoja ei alkuun ole edes ollut. He lauloivat sodan alettua Ukrainassa ja laulavat edelleen purkaakseen ahdistavia kokemuksiaan. Norjaa 12 vuotta sitten kohdannut Oslon ja Utøyan saaren terrori-isku puhutti edelleen. Tuo sama koulussa opittu kansanlaulu, jota nuoret lauloivat uidessaan saarelta, kaikuu edelleen yhteisöllisyyden osoittamiseksi, ja mekin lauloimme sen symposiumissa. Mikä mahtaa olla se suomalainen laulu, jonka me kaikki tunnemme yli sukupolvirajojen, ja jota me voisimme yhdessä laulaa?

Paneeleissa keskusteltiin siitäkin, miten yhdessä laulaminen kehittää yhteistyötaitoja. Laulun avulla lapsen kielellinen oppiminen paranee. Laulaminen aktivoi koko aivokapasiteettia ja kehoa, varsinkin jos siihen yhdistetään liikettä ja rytmiikkaa. Laulu ja oma ääni auttaa lapsia ja nuoria purkamaan ahdistustaan ja lievittämään pahaa oloaan. Miksi laulua ei sitten käytetä kouluissa enemmän esimerkiksi luokan rauhoittamiseksi tai yhteisöllisyyden lisäämiseksi?

Panelistit totesivat yhdeksi syyksi muun muassa sen, että opettajat eivät enää osaa laulun perusrepertuaaria. Kuin yhteisestä suusta todettiin opettajien ja päiväkotien ohjaajien koulutuksen olevan avainasemassa. Toiseksi syyksi mainittiin livelaulamisen huomattava väheneminen yhteiskunnissamme sekä yhteisissä tilaisuuksissa. Tähän joissakin Pohjoismaissa on jo herätty. Tanskassa esimerkiksi kaikissa päiväkodeissa pidetään aamulauluhetki, ja yläasteelle ja lukioon on painettu oma laulukirja, Højskolesangbogen, joka on käytössä kaikissa maan kouluissa.

Pohdintoja

Älkää antako kielen estää osallistumasta pohjoismaisiin tapahtumiin. Symposiumissa vaihdettiin kieltä sujuvasti tilanteen mukaan ja aina löytyi yhteinen kieli, jolla kommunikointi onnistui. Meillä on paljon annettavaa toisillemme ja opittavaa toisiltamme. Symposium oli mitä mainioin paikka verkostoitua.

Symposium on herättänyt minussa runsaasti ajatuksia. Ääni on samalla ja yhtä aikaa sekä henkilökohtainen että yhteisöllinen asia, johon kaikilla on oikeus. Ääni, laulu on lapsen ensimmäinen kieli, johon hänellä on oikeus. Laulu on myös yhteinen kieli, jolla lapsi voi päästä mukaan yhteisöön ja osallistua. Onko lapsilla enää ollenkaan mahdollisuuksia kuulla oikeaa laulua, kun päiväkodeissa ja kouluissa pyöritetään taustanauhoja laulun tueksi eivätkä opettajat uskalla käyttää omaa ääntään?

Lapsi oppii niitä lauluja, joita hän kuulee. Miten käy meidän runsaan laulustomme, jos lapset eivät niitä enää kuule missään? Laulu on osa identiteettiä. Mikä on tämän päivän suomalaisten yhteinen ohjelmisto? Onko sitä? Entä millainen se on kymmenen vuoden päästä? Mihin on hävinnyt yhteislaulaminen esimerkiksi kouluissa ja erilaisissa tapahtumissa? Olisi kiinnostavaa tietää, mitä mieltä opetus- ja kulttuuriministeriö ja uusi hallitus ovat musiikin ja laulun asemasta ja tulevaisuudesta Suomessa.

Olisiko meilläkin tarpeellista palauttaa kouluihin aamunavaukset päivitettynä versiona, jos ei koulun salissa, niin ainakin omassa luokassa? Meillä on jo Liikkuva koulu -hanke, miksipä ei myös Laulava koulu -hanke? Liikunta- ja tanssivälitunteja jo on, joten laulavat välitunnit eivät liene yhtään huonompi ajatus? Maamme ensimmäisen, Jyväskylään vuonna 1863 perustetun opettajankoulutusseminaarin rehtorin Uno Cygnaeuksen mukaan laulutaito oli edellytys seminaariin pääsylle, ja laulaminen oli yksi pakollisista oppiaineista, sillä laulun avulla lapsi oppii kieltä ja tunnetaitoja. Lisäksi musiikin ja laulun katsottiin olevan oleellinen kasvatuksellinen oppiaine. Miten on nykyään?

Päätän kirjoitukseni lainaukseen eräältä ukrainalaiselta äidiltä, joka kävi kertomassa tarinaansa laulamisen merkityksestä: ”Laulut, laulaminen ja luovuus tekevät ihmisistä vapaita. Taiteella on parantava vaikutus, ja se antaa meille toivoa tulevaisuuteen. Luon. Elän.”

Kirjoittaja:

Mari Koistinen, Savonia-AMK, tuntiopettaja, FM, MuM, väitöskirjatutkija, Äänitimpuri

Artikkeli on julkaistu alunperin Sulasol -lehdessä 4/23.